Brasilialainen jujutsu ja sen alkuperä

Varsinkin Euroopassa itsepuolustus- ja kamppailulajit mielletään varsin usein alkuperältään vain itämaisiksi. Myös jujutsun juuret juontavat nousevan auringon maahan eli Japaniin, mutta lajista kehittynyt brasilialaisen jujutsun haara sisältää mielenkiintoisen ja varsin reilun latinalaisamerikkalaisen vivahteen. Brasilialaista jujutsua voidaan täysin perustellusti pitää omana lajinaan.

Urheilu-uutisten osalta jujutsun brasilialainen tai mikään muukaan haara ei ole kovin näkyvää, sillä kilpailutoiminta lajissa ja sen eri muodoissa ei ole kovin suurimittaista vaan ohjautuu enemmänkin vapaaottelun eri muotojen puoleen. Näin on ollut etenkin 90-luvulta lähtien.

Kilpailullistakin brassiajujutsua kuitenkin harrastetaan varsin paljon, ja sen ehkäpä näkyvimmät tapahtumat on järjestetty World Games -kisojen piirissä. Myös vedonlyöntimarkkinoilla kamppailulajeissa paljon enemmän tilaa saavat modernit UFC-tyyliset lajit, joihin monet veikkausbonukset kuluvat palloilulajien ohella.

Brassijujutsun alkuperä ja synty

Brasilialaisen jujutsun eli brassijujutsun alkuperä juontaa 1900-luvun alkuun ja Gracien perheeseen. Monet perheen jäsenet olivat tuolloin ja ovat yhä edelleen tiivisti mukana perinteisen japanilaisen lajin brasilialaisen haaran kehityksessä. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Brasilian politiikassakin tiiviisti mukana ollut Gracien perhe on ollut täysin korvaamaton brasilalaisen jujutsun kehityksessä. Laji tunnetaankin usein kansainvälisessä kontekstissa myös nimellä ”Gracie Jiu-jitsu”. Lyhennettä BJJ käytetään niin ikään usein.

Sen ohella, että perhe on kehittänyt lajia, on se nostanut sen myös suuren yleisön tietoisuuteen. Ehkäpä suurimman työn tämän eteen on tehnyt UFC-ympyröissä tunnetuksi tullut ja pienestä koostaan huolimatta menestystä niittänyt Royce Gracie, jonka UFC-ura valitettavasti loppui ikävissä merkeissä hänen jäätyään kiinni anabolisten steroidien käytöstä. Gracie joka tapauksessa sai monet kiinnostumaan brassijujutsun tekniikoista ja harrastamisesta.

Alkujaan brasilalaisen jujutsun pääpaino oli voimakkaasti itsepuolustuksessa. Vasta 90-luvulla tapahtunut ison yleisön tietouteen breikkaaminen alkoi vetää puoleensa erityisesti lajin vapaaotteluun sovellettavista tekniikoista kiinnostuneita.

Suomeen laji rantautui toden teolla juuri 1990-luvun buumin aikoihin, vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Tätä ennnen lajista maassamme harrastettiin erityisesti Hokutoryu jujutsua, joka sekin edelleen on voimissaan.

Nykyisin maassamme toimii lajiliittona Suomen brasilalaisen jujutsun liitto, jonka vastuulla muun muassa kilpailutoiminta ja kilpalijarankingin ylläpito ovat. Lajin tunnetuimpia kotimaisia nimiä ovat Tony Bäckman, Janne Autio ja Riku Hapulahti. Viime vuosina lajin aktiivinen harrastaminen on kuitenkin ollut maassamme hiipumaan päin.

Brasilialaisen jujutsun erityispiirteitä

Erityisesti jujutsun brassiversion erottavat sen maassa tapahtuvien taisteluiden tekniikat, erilaiset lukot ja kuristukset. Toki lyönneillä ja potkuillakin on oma paikkansa brasilalaisen jujutsun piirissä, mutta mattotekniikat korostuvat. Näin on etenkin kilpailullisessa brassijujutsussa, jossa potkut ja lyönnit ovat jopa kiellettyjä. Kilpailuissa on myös useita muita kiellettyjä tekniikoita.

Näillä tekniikoilla pyritään ja usein hartaalla harjoittelulla myös onnistutaan kumoamaan kookkaamman ja voimakkaamman vastustajan saavuttama etu. Kilpailullisessa brassijujutsussa pisteiden laskutapa palkitsee sellaiset tekniikat, joita käytettäisiin luonnollisessa itsepuolustustilanteessa. Kuitenkin varsinainen tavoite on saada vastustaja luovuttamaan lukotuksen tai kuristuksen kautta.

Brasilialainen jujutsu sopii varsin mainiosti myös ensimmäiseksi kamppailulajiksi, sillä vasta-alkajallakin on todellinen mahdollisuus kehittyä todella nopeasti. Tämä motivoi osaltaan suuresti harrastuksen jatkamisessa: kun näkee nopeasti konkreettisia tuloksia, lajin harrastuksen lopettamisesta tulee huomattavasti vähemmän houkuttelevaa.

Käytössä oleva asu ja vyöjärjestelmä

Gi eli käytettävä asu on väriltään joko sininen, valkoinen tai musta. Housujen ja takin tulee olla samaa väriä. Asusteen tulee olla puuvillaa tai vastata puuvillaa. Vyön värin tulee, aivan kuten käytännössä kaikissa muissakin budolajeissa, vastata henkilön yleistä teknistä osaamista ja kamppailutaitoa. Tätä varten ovat vyökokeet ja erilaiset vyöarvon myöntämisperusteet, jotka vaihtelevat hieman koulukunnittain.

Aikuisilla ja junioreilla (enintään 16-vuotiailla) on omat vyöarvonsa. Juniorien vyöarvot ovat pienimmästä isoimpaan valkoinen, harmaa, keltainen, oranssi ja vihreä. Aikuisten asteikko etenee seuraavasti: valkoinen, sininen, purppura, ruskea, musta ja punainen. Kussakin väriarvossa on mahdollista suorittaa neljä ”natsaa” ennen etenemistä seuraavaan väriin.